Isä Pagliaranin kirje kardinaali Fernandezille

Julkaistu: 22. helmikuuta 2026

Lähde: FSSPX News

Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan yleisneuvoston vastaus uskonopin kongrekaation prefektille.

Menzingenissä 18. helmikuuta 2026 Tuhkakeskiviikkona

Teidän Korkeutenne,

Aivan ensimmäisenä haluan kiittää teitä siitä, että otitte minut vastaan ​​12. helmikuuta ja että teitte kokouksemme sisällön julkiseksi, mikä edistää täydellistä läpinäkyvyyttä viestinnässä.

Iloitsen kovasti Pyhän istuimen tänään osoittamasta avoimuudesta oppikeskustelulle yksinkertaisesti siksi, että ehdotin sitä itse tasan seitsemän vuotta sitten 17. tammikuuta 2019 päivätyssä kirjeessä (1). Tuolloin kongrekaatio ei oikeastaan ​​ilmaissut kiinnostusta tällaiseen keskusteluun sillä – suullisesti esitetyllä – perusteella, että opillinen sopiminen Pyhän istuimen ja Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan välillä olisi mahdotonta.

Veljeskunnan näkökulmasta opillinen keskustelu olisi ollut – ja on edelleen – toivottavaa ja hyödyllistä. Vaikka sopimukseen ei päästäisikään, veljelliset keskustelut mahdollistavat paremman keskinäisen ymmärryksen, omien argumenttien hiomisen ja syventämisen sekä paremman ymmärryksen toisen osapuolen kantojen taustalla olevasta hengestä ja aikomuksista, ja erityisesti heidän aidosta rakkaudestaan ​​Totuutta, sieluja ja Kirkkoa kohtaan. Tämä pitää aina paikkansa molemmille osapuolille.

Juuri tämä oli tarkoitukseni vuonna 2019, kun ehdotin keskustelua rauhallisena ja tyynenä aikana, ilman painetta tai mahdollista ekskommunikaation uhkaa, joka olisi heikentänyt vapaata vuoropuhelua – tänä päivänä tilanne on valitettavasti toinen.

Vaikka olenkin iloinen uudesta vuoropuhelun mahdollisuuden avautumisesta ja myönteisestä vastauksesta vuoden 2019 ehdotukseeni, en älyllisen rehellisyyden ja papillisen uskollisuuden nimissä, Jumalan ja sielujen edessä, voi hyväksyä näkökulmaa ja tavoitteita, joiden nimissä kongrekaatio sitä nykytilanteessa tarjoaa; enkä myöskään päivämäärän, heinäkuun 1. päivän, lykkäämistä.

Seuraavassa esitän tähän kunnioittavasti syyt ja muutamia lisähuomautuksia.

  1. Tiedämme molemmat etukäteen, ettemme voi olla yhtä mieltä opillisista kysymyksistä, etenkään Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen omaksutuista perustavaa laatua olevista suuntauksista. Tämä erimielisyys ei ole veljeskunnan taholta pelkästään mielipide-ero, vaan aito omantunnonongelma, joka on syntynyt siitä, mikä on osoittautunut repeämäksi irti Kirkon Traditiosta. Tämä umpisolmu on viimeaikaisten pontifikaattien aikana tapahtuneen opillisen ja pastoraalisen kehityksen myötä tullut valitettavasti entistäkin vaikeammaksi avata.

Siksi en näe, miten yhteinen vuoropuheluprosessi voisi johtaa sen määrittämiseen, mitkä olisivat "vähimmäisvaatimukset täydelliselle yhteydelle Katoliseen kirkkoon", koska – kuten itse avoimesti muistutitte – kirkolliskokouksen tekstejä ei voida korjata eikä liturgisen uudistuksen oikeutusta voida kyseenalaistaa.

  1. Tämän vuoropuhelun tarkoituksena olisi selventää Vatikaanin II kirkolliskokouksen tulkintaa. Tämä tulkinta on kuitenkin jo selvästi ilmaistu kirkolliskokouksen jälkeisessä ajassa ja Pyhän istuimen sen jälkeen julkaisemissa asiakirjoissa. Vatikaanin II kirkolliskokous ei ole kokoelma tekstejä, jotka ovat avoinna vapaalle tulkinnalle: peräkkäiset paavit ovat hyväksyneet, kehittäneet ja soveltaneet tulkintaa kuudenkymmenen vuoden ajan erityisten opillisten ja pastoraalisten suuntaviivojen mukaisesti.

Tämä virallinen tulkinta ilmaistaan ​​esimerkiksi tärkeimmissä asiakirjoissa, kuten Redemptor hominis, Ut unum sint, Evangelii gaudium ja Amoris laetitia. Se ilmenee myös liturgisessa uudistuksessa, ymmärrettynä Traditionis custodes -asiakirjassa vahvistettujen periaatteiden valossa. Kaikki nämä asiakirjat osoittavat, että opillinen ja pastoraalinen viitekehys, jonka sisään Pyhä istuin aikoo sijoittaa kaiken keskustelun, on jo vakiintunut.

  1. Emme myöskään voi sivuuttaa olosuhteita, joissa ehdotettu vuoropuhelu tänään käytäisiin. Olemme itse asiassa odottaneet seitsemän vuotta myönteistä vastausta vuonna 2019 esitettämäämme oppikeskusteluehdotukseen. Hiljattain olemme kirjoittaneet Pyhälle Isälle kahdesti: ensin pyytääksemme audienssia ja sitten selittääksemme selkeästi ja kunnioittavasti tarpeemme ja veljeskunnan konkreettisen tilanteen.

Kuitenkin pitkän hiljaisuuden ja vasta piispainvihkimysten mainitsemisen jälkeen ehdotettiin vuoropuhelun uudelleen aloittamista, mikä vaikuttaa viivytystaktiikalta ja ehdolliselta. Dialogin aloittamiseksi ojennettua kättä seuraa valitettavasti toinen käsi, joka on jo valmiina asettamaan pakotteita. Puhutaan yhteyden rikkomisesta, skismasta (2) ja "vakavista seurauksista". Lisäksi tämä uhkaus on nyt julkinen, mikä luo painetta, joka tuskin kuuluu aitoon toiveeseen veljellisestä vuorovaikutuksesta ja rakentavasta dialogista.

  1. Lisäksi meistä ei näytä mahdolliselta aloittaa vuoropuhelua kirkollisen yhteyden vähimmäisvaatimusten määrittelemiseksi yksinkertaisesti siitä syystä, että se tehtävä ei kuulu meille. Vuosisatojen ajan Kirkkoon kuulumisen kriteerit on asettanut ja määritellyt opetusvirka. Sitä, mihin on uskottava ollakseen katolinen, on aina opetettu auktoriteetilla ja uskollisena Traditiolle.

Emme siis ymmärrä, miten näitä kriteerejä voitaisiin tarkastella yhdessä vuoropuhelun kautta, emmekä sitä, miten niitä voitaisiin tänään arvioida uudelleen, niin että ne eivät enää vastaisi sitä, mitä Kirkon Traditio on aina opettanut – ja mitä me haluamme uskollisesti noudattaa omalla paikallamme.

  1. Lopuksi, jos suunnitellaan vuoropuhelua, jonka tarkoituksena on päästä Vatikaanin II kirkolliskokousta koskevaan opilliseen lausuntoon, jonka veljeskunta voisi hyväksyä, emme voi sivuuttaa tätä päämäärää kohti aiemmin tehtyjä ponnisteluja. Kiinnitän huomionne erityisesti viimeisimpään: Pyhällä istuimella ja veljeskunnalla on ollut pitkä vuoropuhelun historia, joka alkoi vuonna 2009, oli erityisen intensiivistä kahden vuoden ajan ja jatkui sitten satunnaisemmin 6. kesäkuuta 2017 asti. Kaikkien näiden vuosien aikana tavoitteena on ollut saavuttaa se, mitä kongrekaatio nyt ehdottaa.

Kaikki kuitenkin päättyi lopulta dramaattisesti kardinaali Müllerin, Uskonopin kongregaation prefektin, yksipuoliseen päätökseen. Kesäkuussa 2017 hän vahvisti juhlallisesti omalla tavallaan "vähimmäisvaatimukset täyteen yhteyteen Katolisen kirkon kanssa", jotka sisälsivät nimenomaisesti koko kirkolliskokouksen ja kirkolliskokouksen jälkeisen ajan. (3) Tämä osoittaa, että jos opillista vuoropuhelua jatketaan pakotettuna ja ilman riittävää tyyneyttä, pitkällä aikavälillä tyydyttävän tuloksen saavuttamisen sijaan tilanne vain pahenee.

Näin ollen yhteisymmärryksessä siitä, ettemme pääse yksimielisyyteen opista, minusta näyttää siltä, ​​että ainoa asia, josta voimme olla yhtä mieltä, on rakkaus sieluja ja Kirkkoa kohtaan.

Kardinaalina ja piispana olette ennen kaikkea paimen: sallikaa minun puhutella teitä tässä ominaisuudessa. Veljeskunta on objektiivinen todellisuus: se on olemassa. Siksi paavit ovat vuosien varrella tunnustaneet sen olemassaolon, ja ovat konkreettisten ja merkittävien tekojen kautta tunnustaneet myös sen hyvän arvon, jota Veljeskunta voi saada aikaan kanonisesta asemastaan ​​huolimatta. Juuri tästä syystä myös me puhumme tänään toisillemme.

Tämä sama veljeskunta pyytää teiltä vain, että sen sallitaan jatkaa saman hyvän tekemistä niille sieluille, joille se jakaa pyhiä sakramentteja. Se ei pyydä teiltä mitään muuta – ei etuoikeuksia eikä edes kanonista laillistamista, mikä nykytilanteessa on epäkäytännöllistä oppierojen vuoksi. Veljeskunta ei voi hylätä sieluja. Vihkimysten tarve on konkreettinen, lyhytaikainen tarve Tradition säilymiseksi, Pyhän Katolisen kirkon palveluksessa.

Voimme olla yhtä mieltä yhdestä asiasta: kukaan meistä ei halua avata vanhoja haavoja uudelleen. En toista tässä kaikkea, mitä olemme jo ilmaisseet paavi Leo XIV:lle osoitetussa kirjeessä, josta olette tietoinen. Korostan vain, että nykytilanteessa ainoa todella toimiva tie on laupeuden tie.

Viimeisen vuosikymmenen aikana paavi Franciscus ja te itse olette laajasti puolustaneet epätyypillisten, monimutkaisten ja poikkeuksellisten tilanteiden ”kuuntelemista” ja ymmärtämistä. Olette myös toivoneet, että lain soveltaminen olisi aina pastoraalista, joustavaa ja kohtuullista, joka ei väitä ratkaisevansa kaikkea oikeudellisten automaatioiden ja ennalta määriteltyjen järjestelmien avulla. Vain tätä Veljeskunta teiltä tällä hetkellä pyytää – ja ennen kaikkea se ei pyydä sitä itselleen: se pyytää sitä niitä sieluja varten, joista se, kuten Pyhälle Isälle on jo luvattu, aikoo tehdä uskollisia Roomalaiskatolisen kirkon lapsia.

Lopuksi on vielä yksi asia, josta olemme samaa mieltä ja jonka pitäisi rohkaista meitä: aika tästä hetkestä 1. heinäkuuta asti on rukouksen aikaa. Se on aikaa, jolloin pyydämme Taivaalta erityistä armoa ja Pyhältä istuimelta ymmärrystä. Rukoilen erityisesti teidän puolestanne Pyhää Henkeä ja – älkää ottako tätä provokaationa – Hänen pyhintä puolisoaan, Kaikkien Armojen Välittäjätärtä.

Haluan vilpittömästi kiittää teitä minulle osoittamastanne huomiosta ja kiinnostuksestanne, jota ystävällisesti osoitatte tätä asiaa kohtaan.

Ottakaa vastaan, Teidän Korkeutenne, vilpittömimmät tervehdykseni ja uskollisuuteni Herrassa.

Davide Pagliarani, yleisesimies

Viitteet: 1 Vrt. liite I. 2 Veljeskunta kuitenkin puolustautuu kaikkia skismaväitteitä vastaan ​​ja väittää perinteiseen teologiaan ja Kirkon jatkuvaan opetukseen nojaten, että piispanvihkimys, jota Pyhä istuin ei ole valtuuttanut, ei merkitse yhteyden katkaisemista – edellyttäen, että siihen ei liity skismaattista aikomusta tai toimivallan siirtoa. Vrt. liite II. 3 Vrt. liite III.

Liitteet: Annex I: Letter from Father Pagliarani to Bishop Pozzo, 17 January 2019 Annex II: Order and Jurisdiction: The Futility of the Schism Accusation Annex III: Letter from Cardinal