Piispainvihkimykset: Mitä isä Pagliarani kertoi Pyhän Pius X:n veljeskunnan jäsenille

Julkaistu: 21. toukokuuta 2026

Lähde: https://fsspx.news/en/news/episcopal-consecrations-what-fr-pagliarani-told-members-society-saint-pius-x-59244

Sydänten valmistautuminen piispainvihkimyksiin

Pyhän Pius X:n veljeskunnan uskoville ja ystäville

Rakkaat uskovat ja ystävät,

Valmistautuessamme piispainvihkimyksiin, jotka on suunniteltu pidettäviksi 1. heinäkuuta Écônessa, haluamme poikkeuksellisesti tuoda tietoonne viestin, jonka yleisesimies osoitti yhteisömme jäsenille 7. maaliskuuta.

Tämä teksti ei käsittele uudelleen itse vihkimyksiä, vaan sen tarkoitus on palauttaa mieleen henki, jossa niihin on valmistauduttava ja jossa niitä on elettävä: uskon, laupeuden, yliluonnollisen luottamuksen ja Kirkon rakkauden hengessä. Ei riitä, että ymmärrystä valaistaan, ellei samalla valmistaudu sydämessään.

Siksi muutama viikko ennen tätä koko Kirkolle niin tärkeää seremoniaa katsoimme oikeaksi jakaa nämä pohdinnat veljeskunnan uskovien ja ystävien kanssa, jotta kaikki voisivat syvemmin yhdistyä tässä valmistautumisessa rukouksen, uhrauksen ja sisäisen rauhan kautta.

Merkittävää on, että teksti sisältää kehotuksen säilyttää nykyisissä olosuhteissa syvästi yliluonnollinen näkökulma, lempeyden ja voiman henki sekä rakkaus, jota elävöittää aito huoli sielujen ja Kirkon hyvästä.

Toivotamme teille hyviä lukuhetkiä ja kiitämme teitä siitä, että pidätte nämä intentiot rukouksissanne, Kaikkien Armojen Välittäjättäremme valvovan katseen alla.

---

Kommentteja Pyhän Pius X:n veljeskunnan jäsenille

Et nos credidimus caritati.
”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden”
1. Joh. 4:16

Hyvät veljet ja veljeskunnan jäsenet,

On suuri ilo puhua teille vihdoin henkilökohtaisemmalla tavalla vihkimysten julkistamisen ja useiden selvennysten jälkeen. Haluaisin jakaa neuvoja, jotka auttavat meitä moraalisessa ja hengellisessä valmistautumisessamme veljeskunnan jäseninä. Juuri tämä valmistautuminen antaa meille puolestaan ​​mahdollisuuden tukea uskovia asianmukaisesti.

Vihkimysten välttämättömyys ja konteksti

Puolustusargumenteista ei ole pulaa. Kyse on uskon säilyttämisestä ja kaikista sen välittämiseen tarvittavista keinoista. Kyse on uskon herättämisestä eloon ihmisten sieluissa. Vaikka välttämättömyyden tilaan voitiin vedota jo vuonna 1988, tämä välttämättömyyden tila on valitettavasti vieläkin ilmeisempi vuonna 2026. Tämä selittää, miksi veljeskunnan päätökseen suhtaudutaan ymmärryksellä, joka ulottuu kauas sen rajojen ulkopuolelle.

Tässä tilanteessa on myös myönteinen puoli. Helmikuun 2. päivänä annettu ilmoitus ei jättänyt ketään Katolisessa kirkossa kylmäksi. Lähes kaikki tuntevat huolta ja tarvetta ilmaista hyväksyntänsä tai paheksuntansa. Tämä on Kaitselmuksen mukaista, sillä joskus sanat, mielipiteet ja yksinkertaiset lausunnot eivät vain riitä. Sellaisten merkittävien tekojen, joilla Kaitselmus voi ravistella omaatuntoa ja koko Kirkkoa on seurattava niitä. Uskon vakaasti, että Jumalallinen Kaitselmus on mukana käynnissä olevassa keskustelussa.

Yliluonnollinen harkitsevuus

Meidän on kyettävä ottamaan askel taaksepäin tästä keskustelusta, mutta pysyttävä samalla täysin mukana siinä. Päätöksen edetä piispainvihkimyksissä on ensinnäkin oltava yliluonnollisen harkitsevuuden ohjaama. Tämä harkitsevuus ei koske vain niitä, jotka tekevät tämän päätöksen, vaan myös niitä, jotka ottavat sen vastaan ja noudattavat sitä. Toisin sanoen panokset ovat niin korkeat, että jokaisen veljeskunnan jäsenen on kyettävä, kunkin omalla tasollaan, ymmärtämään tämä päätös ja ottamaan siitä henkilökohtainen vastuu Jumalan edessä.

Rakkaus

Tämä päätös on niin vakava, ettei sitä voida ohjata pelkästään yliluonnollisella harkitsevuudella. Jotta tämä päätös voitaisiin ymmärtää ja selittää oikein, eli sen korkeimpien syiden perusteella, sub specie æternitatis – ”iankaikkisuuden valossa” – on välttämätöntä pyytää Pyhää Henkeä antamaan meille viisauttaan. Emme saa kuitenkaan unohtaa, että todellinen viisaus – viisaus, jonka on ohjattava meitä tässä poikkeuksellisessa valinnassa – on rakkauden tytär. Vain rakkauden hyve voi antaa meille tietynlaisen Pyhän Herramme kaltaisuuden tehdäkseen meidät kykeneviksi havaitsemaan todellisuuden jollain lailla Jumalan tavalla. Vain näin voimme arvioida sitä totuuden mukaisesti.

Olemme jo sanoneet ja toistaneet, että syy piispainvihkimyksille on sielujen pelastus. Sitä ei pitäisi nähdä pelkkänä retoriikkana tai yksinkertaisena kanonisena perusteluna. Tämä sieluja ja Kirkkoa kohtaan osoittamamme rakkaus on se, jonka on viime kädessä valmistettava meidän ja uskovien sieluja heinäkuun 1. päivän seremoniaan.

Joskus puhuessamme rakkaudesta, jotkut ihmiset kokevat, että annamme periksi eräänlaiselle heikkoudelle tai ainakin sekoitamme tietynlaista sentimentaalisuutta katolisen uskon aitoon tunnustukseen. Tällainen herkkyys on ristiriidassa arkkipiispa Lefebvren hengen, veljeskunnan hengen ja vielä enemmän lunastuksen hengen kanssa. Herramme voima Hänen kärsimyksessään ja ristillä ei ole muuta kuin hänen rakkautensa mitta.

Juuri tällä samalla rakkaudella meidän on nyt enemmän kuin koskaan rakastettava sieluja ja Pyhää Äitikirkkoa, vaikka sen viralliset edustajat julistaisivat meidät jälleen kerran ekskommunikoiduiksi ja skismaattisiksi: "Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille” (Joh. 16:1-4)

Perimmäinen todiste siitä, että olemme totuudessa, on kykymme säilyttää tämä rakkauden henki, tapahtuipa mitä tahansa, ja säilyttää se erotuksetta kaikkia kohtaan.

Mitä tämä rakkaus oikeastaan tarkoittaa?

Ensinnäkin, emme saa koskaan langeta katkeruuteen. Meillä on velvollisuus tehdä kaikkemme perustellaksemme ja selittääksemme piispainvihkimysten taustalla olevat syyt, ja tämä on tehtävä lujasti, mutta ei koskaan katkerasti tai pienimmälläkään mahdollisella katkeruuden kiihkolla. Voimme tietenkin katkeroitua liiallisen kiihkon vuoksi, mutta myös siksi, että olisimme mieluummin halunneet toisen päivämäärän, toisen ehdokkaan tai että muutenkin asiat olisi tehty toisin. Olipa katkeruuden olennainen syy mikä tahansa, lääke on aina sama: Caritas patiens est – ”rakkaus on kärsivällinen”.

Kenelle sitten puhummekaan ja ymmärtävätpä he meitä tai eivät, meidän on aina osoitettava ystävällisyyttä. Kun vastapuolella ei ole ymmärrystä, eikä edes halukkuutta kuunnella, mitä meillä on sanottavana tai ymmärtää syitämme, on hyvin helppoa – inhimillisesti ajateltuna – langeta kaunaan. Caritas benigna est – ”rakkaus on hyväntahtoista”. Meidän on aina muistettava, että jos Jumalallinen Kaitselmus on ollut niin armollinen, että se on antanut meille hieman valoa, sallinut meidän ylläpitää Kirkon Traditiota ja tehdä tarvittavat toimet sen puolustamiseksi, olemme saaneet poikkeuksellista armoa, jota emme itse asiassa ansaitse. Tämän tietoisuuden on muokata asennettamme täysin. Jos vihkimykset edustavat armoa koko yhteisölle – armoa, josta meidän on kiitettävä Jumalallista Kaitselmusta – tätä syvästi yliluonnollista iloa ei pidä sekoittaa väärin suunnattuun voitonriemuun, ikään kuin olisi saavutettu inhimillinen voitto, jonka voisimme lukea omaksi ansioksemme, mikä väistämättä vähentäisi sen sisäistä arvoa. Caritas non agit perperam, non inflatur – ”rakkaus ei toimi sopimattomasti, ei pöyhkeile”.

Seuraten hänen ylhäisyytensä, arkkipiispa Lefebvren, esimerkkiä kaikessa, mitä teemme, emme saa etsiä omaa etuamme emmekä henkilökohtaisten tavoitteiden toteutumista, vaan pikemminkin sielujen ja Katolisen kirkon parasta. Veljeskunta ei ole muuta kuin keino pysyä uskollisena Kirkolle. Jos ryhdymme tänään poikkeuksellisiin toimiin uskon, pyhän messu-uhrin ja pappeuden säilyttämiseksi, se johtuu siitä, että haluamme koko Katolisen kirkon – ja jokaisen sielun erotuksetta – voivan jonain päivänä hyötyä niistä vapaasti. Kaikki tämä kuuluu Kirkolle, ja me olemme vain sen suojelijoita. Emme pyydä mitään itsellemme. Ainoa palkintomme on nähdä jonain päivänä Pyhän Äitikirkon ottavan takaisin traditionsa. Caritas non quærit quæ sua sunt – ”rakkaus ei etsi omaansa”.

Vaikka meidän onkin käytettävä kaikki voimamme puolustaaksemme vihkimyksiä – ja veljeskunnalla onkin jo kokonainen ”arsenaali” käytettävissään tätä tarkoitusta varten – ja jos pyhä viha on tärkeämpää kuin koskaan Kirkkoa ravistelevien kauheiden eksytysten edessä, meidän ei tule osoittaa halveksuntaa tai ärtymystä keskustelukumppaneillemme eikä varsinkaan Katolisen kirkon hierarkiaa kohtaan! Meidän on osattava pysyä sekä lujina että lempeinä samaan aikaan. Tämä on mahdollista vain Herramme avulla. Caritas non irritatur – ”rakkaus ei herätä vihaa”.

Jos meidät julistetaan ekskommunikoiduiksi ja skismaattisiksi, se ei tarkoita, että hakisimme sellaista sanktiota tai että iloitsisimme siitä, sillä se olisi objektiivisesti epäoikeudenmukaista. On eri asia iloita siitä, että saamme uhrata Jumalalle uuden nöyryytyksen kuin iloita uhmakkaasti pahasta ja objektiivisesti epäoikeudenmukaisesta tilanteesta, joka aiheuttaa skandaalin koko Kirkolle. Caritas non gaudet super iniquitatem – ”rakkaus ei iloitse vääryydestä”.

Jos sitä vastoin osa Katolista kirkkoa suhtautuu myönteisesti ja tukee veljeskunnan päätöstä, ja jos vihkimyksistä tulee Kaitselmuksen tarjoama tilaisuus uudelle rohkeudelle ja innostukselle – sekä veljeskunnan sisällä että ulkopuolella – voimme vain iloita, kuten Jumala itse voi iloita. Caritas congaudet veritati – ”rakkaus iloitsee totuudessa”.

Kukaan muu kuin pyhä Paavali ei pysty tiivistämään neljään sanaan tulevien neljän kuukauden ohjelmaa, jotka erottavat meidät piispainvihkimyksistä ja siitä voimasta, jonka on luonnehdittava rakkauttamme: omnia suffert, omnia credit, omnia sperat, omnia sustinet – kaiken se kestää, uskoo, toivoo ja kärsii. Tämä on totta – tänään ja tulevaisuudessa: Caritas numquam excidit – ”rakkaus ei koskaan katoa”.

Pyhän Neitsyt Marian esimerkki

Nyt enemmän kuin koskaan Marian Tahrattoman Sydämen on oltava veljeskunnan turvapaikka ja esikuva meille jokaiselle. Kenelläkään ei ole parempaa käsitystä sieluista ja Kirkosta kuin hänellä. Rakkaudesta sieluja ja Kirkkoa kohtaan hän suostui uhraamaan oman Poikansa Golgatalla. Hänen tahtonsa oli yhtä iankaikkisen ja kaikkivaltiaan Ylipapin tahdon kanssa juuri sillä hetkellä, kun tämä uhrasi itsensä Isälle sovitusuhriksi. Juuri tämä mittaamaton rakkaus ja suru tekivät Neitsyt Mariasta ihmiskunnan kanssalunastajattaren ja antoivat hänelle ainutlaatuisen kirkkauden ajassa ja iankaikkisuudessa.

Ja kuitenkin, kaikesta siitä huolimatta, mitä tämä surun miekalla lävistetty Tahraton Sydän on kärsinyt, ei pieninkään katkeruus tai kauna himmentänyt hänen rakkautensa säteilyä hetkeksikään, ei edes niitä kohtaan, jotka olivat surmanneet hänen jumalallisen Poikansa. Hän ei epäröinyt hetkeäkään uhrauksensa viemistä loppuun asti, eikä hänen rakkautensa syntisiä kohtaan koskaan horjunut. Tämä on käsittämätön voiman, lempeyden ja rakkauden salaisuus!

Tällä rakkaudella ja asenteella meidän on valmistauduttava 1. heinäkuuta pidettävään seremoniaan ja pyrittävä valmistamaan myös kaikkia huolenpidossamme olevia uskovia.

Jumala siunatkoon teitä!

Menzingen, 7. maaliskuuta 2026, Tuomas Akvinolaisen juhlapäivänä

Isä Davide Pagliarani, yleisesimies