Julkaistu: 13. kesäkuuta 2025
Yleisesimies isä Pagliaranin kirje ystäville ja tukijoille nro 94
13 kesäkuuta 2025
Hyvät uskovat ja erityisesti perheenisät,
Kuten tiedätte, olemme halunneet omistaa tämän pyhän vuoden rukouksille ja ponnisteluille kutsumusten edistämiseksi. Kutsumusten edistämisestä ei voida puhua ilman, että puhutaan perheestä. Herramme itse, pappi par excellence, halusi ihmiseksi tulemisensa hetkestä lähtien kasvaa perheessä pyhittääkseen sen erityisellä ja esimerkillisellä tavalla. On sanomattakin selvää, että hyveiden esimerkki perheessä on tietyllä tavalla jokaisen Jumalan palvelukseensa kutsuman sielun ensimmäinen seminaari ja ensimmäinen novisiaatti.
Haluamme esittää muutamia pohdintoja perheenisän erityisestä roolista. Nykymaailmassa kaikki pyrkii tuhoamaan isän auktoriteettia, mutta nyt enemmän kuin koskaan juuri hänen vastuunsa ja tehtävänsä pyritään vääristämään sen toimesta, mitä kutsumme nykyaikaiseksi "wokismiksi". Miehellä ja naisella, aviomiehellä ja vaimolla näyttää nykyisin olevan identtiset roolit ja yhtäläiset vastuut, mikä saa perheessä aikaan hämmennystä ja sekavan ilmapiirin. Ne, joita ollaan kasvattamassa aikuisiksi ottamaan itse jonain päivänä vastuun, ovat tämän kauhean hämmennyksen ensimmäisiä uhreja. Vain evankeliumi voi palauttaa nykyajan tuhoaman järjestyksen.
Lähtökohta
Mitä neuvoja sitten voi antaa perheenisälle, joka haluaa kasvattaa lapsensa hyvin ja saada yhden tai useamman kutsumuksen kukoistamaan perheessään? Ei ole ensisijaisesti kyse vain siitä, että tekee tätä tai välttää tuota. Ihan ensiksi on kyse siitä, että itse elää elämäänsä uskon ja rakkauden periaatteiden mukaisesti, sillä kutsumus on vastaus Jumalan kutsuun, joka edellyttää yliluonnollista näkökulmaa ja samalla rajatonta anteliaisuutta kyetä antamaan Jumalalle kaiken, mitä olemme. Uskon ja rakkauden periaatteiden muovaamista taipumuksista kumpuavat luonnollisesti niiden kanssa sopusoinnussa olevat teot.
Pyhä Paavali antaa meille avaimen, jonka avulla voimme ymmärtää, mistä meidän on aloitettava. Se avain on vaatimus, että aviomies rakastaa vaimoaan samalla rakkaudella, jota Herramme osoitti kirkkoaan kohtaan: "Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen puolesta, pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla, asettaakseen sen eteensä kirkkaana, pyhänä, moitteettomana, vailla tahraa ryppyä tai virhettä." (Ef. 5:25–27)
On sanomattakin selvää, että rakkaus puolisoon ulottuu myös lapsiin. Ensisijaisesti tarkkailemalla isänsä rakkautta äitiä kohtaan ja tapaa, jolla tämä äitiä kohtelee, nuori näkee – tarkemmin kuin saatamme arvatakaan – sen, mikä maan päällä on Herramme rakastavan anteliaisuuden kuva. Jos Jumala jonain päivänä kutsuu nuoren palvelukseensa, on hänen itsensä oltava saman rakkauden ja saman auktoriteetin kuva. Yrittäkäämme siis nähdä, mitä isän rakkaus merkitsee suhteessa vaimoon ja Jumalaan.
Tosi rakkaus on tämän, Herramme jokaiselle perheenisälle välittämän, suuren ihanteen perusta. Se voidaan tiivistää kolmeen perustavanlaatuiseen tekoon, jotka sulautuvat kaikkeen muuhun. Ensinnäkin rakkaus edellyttää, että tunnemme rakkautemme kohteen syvästi: näemme sen, mietiskelemme sitä, ihailemme sitä: se herättää meissä syvää kunnioitusta, joka on suhteessa rakkautemme määrään. Tosi rakkaus saa meidät toimimaan ehdottoman omistautumisen ja palvelemisen hengessä.
Ihailu
Ensinnäkin aviomiehen kuuluu ihailla vaimoaan Jumalan hänelle haluamana ja valitsemana lasten äitinä, ja ainoana korvaamattomana apurina, joka auttaa häntä niin tehtävässä perheenpäänä kuin sielunsa pyhittämisessäkin. Vaimo nähdään ja häntä ihaillaan ennen kaikkea Jumalan lahjana, jolla on sellaisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen, että hän pystyy täyttämään vaimon ja äidin tehtävän.
Vaimon kautta aviomiehen ihailu luonnollisesti laajenee kohdistumaan myös Jumalan perhettä varten laatimaan suunnitelmaan, jumalallisiin lakeihin ja lopulta Jumalaan itseensä ja Hänen viisauteensa. Tämän transsendenttisen näkökulman tulee syventyä vuosien myötä. Mikään ei jätä lapsen tai nuoren sieluun suurempaa jälkeä kuin kasvaminen tämän esimerkin vaikutuksessa: tämä auttaa häntä tulemaan yhä tietoisemmaksi paikastaan Jumalan suunnitelmassa – sekä hyvin nöyränä että hyvin riippuvaisena – ja ymmärtämään, että Jumala on kuitenkin kutsunut hänet hyvin suuriin asioihin juuri suhteessa tämän riippuvuuden määrään.
On sanomattakin selvää, että tätä ihailua on välitettävä lapselle paitsi luonnollisella tasolla, suhteessa luomakunnan lakien suuruuteen ja täydellisyyteen, myös ennen kaikkea kaikessa, mikä liittyy Jumalan ja uskonnon mysteereihin. Tässä kosketamme suoraan avioliiton sakramentaalisen armon hedelmää, joka antaa kristilliselle avioliitolle ulottuvuuden, joka on täysin tuntematon puhtaasti luonnolliselle avioliitolle. Hyvin usein Jumalan mysteerit ja uskonnon velvollisuudet saattavat tuntua tylsiltä, koska niitä eletään rutiininomaisesti, passiivisesti ja ilman isän syvällistä ponnistelua. Meidän ei pidä yllättyä, jos samaa passiivisuutta ja innostuksen puutetta havaitaan myös lapsissa. Ihailun puute estää meitä saavuttamasta ihannetta ja elämästä sen mukaisesti niin, että voisimme välittää sen myös toisille. Ihanne, muuttuu silloin abstraktiksi – ulkoa opittavaksi ”lisäksi” ilman että sille omistaudutaan koko sydämestä, sillä sydän on keskittynyt muihin asioihin. Perheenisä, joka tuntee ja elää uskon totuuksien mukaan, joka puhuu lapsilleen katekismuksesta, pyhien esimerkistä ja Herramme rakkaudesta, ruokkii jatkuvasti – itsessään ja ympärillään – ihannetta, josta kaikki muu riippuu. Hän löytää helposti keskustelunaiheita, jotka ovat aina kiinnostavia ja auttavat hänen lapsiaan välttämään kaikkialla läsnä olevia banaaliuden ja mauttomuuden sudenkuoppia.
On hyvin huomionarvoita, kuinka Jumalaa etsitään ja mietiskellään siellä, missä vaimoa ihaillaan kristityn arvon mukaisella tavalla. Nuoren moraalisen kehityksen kannalta ei ole mitään tehokkaampaan kuin nähdä näiden kahden - rakkauden ja ihailun - täydentävän harmonisesti toisiaan isän persoonassa.
Kunnioitus
Seuraavaksi, todellinen rakkaus synnyttää kunnioitusta. Lapsi kunnioittaa äitiään, jos hän näkee isänsä tekevän niin. Tämän kunnioituksen tulee näkyä kaikessa, koko hänen suhteensa vaimoonsa tulee olla kunnioituksen kyllästämä: se miten hän puhuu vaimolleen ja vaimostaan, miten hän suhtautuu vaimoonsa ja kohtelee häntä. Kyse ei ole pelkästään hyvistä tavoista tai muodollisesta aviollisesta kohteliaisuudesta. Kyse on pikemminkin syvän rakkauden ulkoisesta ilmaisusta, joka spontaanisti määrittää kaikkia suhteita. On selvää, että tämä syvä kunnioitus löytää sekä perustansa että korkeimman ilmaisunsa puhtaudesta. On mahdotonta rakastaa vaimoaan niin kuin Herramme rakastaa kirkkoaan, ellei sitä tehdä puhtaudessa. Mikään ei ole tämän vertainen hyve avioelämän terveenä pitämiseksi ja vaimolle kuuluvan kunnioituksen osoittamiseksi. Se määrittää kieltä ja arkipäivän asenteita. Se pakottaa isän olemaan valppaana, jotta hän ajaa kotoa pois kaiken, mikä voisi jollain tavalla tahrata tätä kunnioituksen ja puhtauden ilmapiiriä.
Kaiken tämän täytyy aivan ilmeisesti olla paljon perustavanlaatuisempaa perheen suhteessa kaikkeen pyhään: Jumalan lakiin, sen vaatimuksiin, siitä johtuviin velvollisuuksiin, erityisesti Jumalalle vihittyä elämää elävien henkilöiden suhteen. Mikään ei tuhoa tehokkaammin tulevia kutsumuksia kuin kunnioituksen puute pyhiä asioita ja henkilöitä kohtaan. Kirkkoa on yritetty mustamaalata ja sen salaisuuksia pilkata hyödyntämällä mahdollisimman paljon sen jäsenten virheitä. Tämä taktiikka toimii valitettavasti edelleen. Emme saa antaa periksi kiusaukselle sortua kritiikin henkeen, joka aiheuttaa piilossa olevia, mutta korjaamattomia haavoja lapsiin. Nämä haavat ruokkivat joko välinpitämättömyyttä tai epäluottamusta.
Kaiken pyhän – sekä ihmisten että esineiden – kunnioittaminen ei tarkoita heikkouden ja toimimattomuuden oikeuttamista. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kirkon rakastamista niin kuin Herramme sitä rakastaa: sitä, mitä se on ja sitä, mikä siinä jatkuvasti pyhittää ja pelastaa sieluja, huolimatta sen jäsenten inhimillisistä virheistä ja sen vihollisten pyrkimyksistä estää sen työtä. Tämä on äärimmäisen tärkeä ja herkkä asia, jota perheenisän on aina pidettävä silmällä myös itsessään.
Kaiken pyhän kunnioittaminen ei tietenkään tarkoita pelkästään sitä, että pidättäytyy arvostelemasta tai halveksimasta sitä; perheenisän tehtävänä on osoittaa ehdotonta, iloista ja vilpitöntä kuuliaisuutta Jumalan ja kirkon laeille – Herramme esimerkin mukaan, Hänen, joka tottelee Isäänsä aina ja kaikessa. Lisäksi isän tehtävänä on paitsi näyttää esimerkkiä, myös isällisesti johdattaa muita perheenjäseniään siihen. Hänen auktoriteettinsa on uskottu hänelle tätä tarkoitusta varten: kunnioittaa Jumalan säätämää pyhää järjestystä lempeällä periksiantamattomuudella ja tunnollisesti elää sen tehtävän mukaisesti, joka hänelle on uskottu.
Hartaus
Lopuksi, todellinen rakkaus johtaa hartauteen. Täydessä ja kristillisessä merkityksessään termi hartaus tarkoittaa täsmällisesti itsensä antamista. Siihen hartaus johtaa. Jälleen kerran perheenisän odotetaan osoittavan tätä anteliaisuutta ensin vaimoaan kohtaan. Hän tekee niin ilman ehtoja; hän omistautuu vapaaehtoisesti vaimolleen, joka on uskottu hänelle. Hän hyväksyy rajoituksensa, virheensä ja heikkoutensa vaipumatta katkeruuteen ja syyttelyyn. Mikään perhe-elämässä ei voi lannistaa häntä, koska hän elää ja ottaa kaiken vastaan Jumalan lahjana. Rakkaus ja itsekkyys ovat kaksi täysin vastakkaista termiä. Tässäkin Herramme on täydellinen esimerkki puolisosta, joka on ensin rakastanut kirkkoa mittaamattomasti ja ilman muuta tavoitetta kuin puhdistaa se, rikastuttaa sitä moraalisesti ja pelastaa se.
Arkielämässä tämä hartaus ilmenee tuhansissa eri muodoissa äärimmäisen vaihtelevissa tilanteissa, mutta aina saman rakkauden nimissä.
On sanomattakin selvää, että tämän perheenisän omistautumisen on erityisesti ilmennyttävä uskonnon hyveestä kumpuavina tekoina niin perheen sisällä kuin ulkopuolellakin. Tähän on useita tapoja, ja haluamme korostaa erityisesti yhtä: yhteistä rukousta perheen kanssa. Tätä laiminlyödään hyvin usein. Liian usein sitä pidetään äidin ensisijaisena tehtävänä, johon muut perheenjäsenet vain liittyvät. Tämä on väärin ja perheenisän vakava puute. Ei ole mitään tarpeellisempaa ja vaikuttavampaa lapselle kuin että näkee isänsä palaavan töistä ja polvistuvan lastensa kanssa ruusukko kädessään. Luonnollisesti lapsi haluaa seurata isänsä esimerkkiä koko elämänsä ajan, ennen kaikkea koettelemusten ja väsymyksen hetkinä. Ja jos Jumala kutsuu häntä, hän on valmis vastaamaan.
Uhrautuvuuden henki
Emme voi pitää yllä perherukouksen päivittäistä tapaa ilman todellista uhrautumisen henkeä. Joka ilta kaikilla on vielä tekemistä ja he ovat väsyneitä, paitsi ehkä pienet, jotka eivät vielä osaa todella rukoilla, mutta jotka juoksevat ympäriinsä nukkumaanmenoon asti. Hyvässä perheenisässä vallitsee uhrautuvuuden henki. Hän rakastaa vaimoaan, lapsiaan ja Jumalaa liikaa salliakseen itsensä luovuttaa. Hän yksinkertaisesti kieltäytyy luovuttamasta.
Hänen anteliaisuutensa saa hänet antamaan itsestään niin paljon kuin pystyy auttaakseen seurakuntaa ja yleisemmin kaikkia niitä, joille hän voi jotakin antaa, jopa perheensä ulkopuolella. Kyse ei ole suurten töiden tekemisestä, vaan yksinkertaisesti valmiudesta tarjota hieman aikaansa ja kykyjään, usein huomaamattomasti. Ensimmäiset, jotka hyötyvät tästä perheen ulkopuolella osoitetusta anteliaisuudesta, ovat väistämättä itse perheen lapset. Heillä on silmiensä edessä esimerkki hyvästä isästä, joka riistämättä heiltä mitään, löytää energiaa säteillä ja antaa itsensä myös perheensä ulkopuolella. Tämä esimerkki valmistaa heitä harjoittamaan samaa anteliaisuutta millä tahansa tavalla, jonka Jumala heille valitseekaan.
Mitä kirkon opetusvirka meille kertoo
Paavi Pius XI korosti enemmän kuin kukaan muu perheen korvaamatonta roolia kutsumusten edistämisessä. Tässä lopuksi se, mitä hän opetti meille 20. joulukuuta 1935 päivätyssä kiertokirjeessään Ad catholici sacerdotii:
”Mutta ensimmäinen ja luonnollisin paikka, jossa pyhäkön kukkien tulisi lähes itsestään kasvaa ja kukkia, on aina todella syvästi kristillinen perhe. Useimmat pyhimykset piispat ja papit, joiden ’ylistystä kirkko julistaa’, ovat velkaa kutsumuksensa ja pyhyytensä alun uskossa ja miehekkäissä hyveissä vahvalle isälle, puhtaalle ja omistautuneelle äidille sekä perheelle, jossa Jumalan ja lähimmäisen rakkaus yhdistettynä elämän yksinkertaisuuteen on hallinnut korkeimpana.”
”Ihannekodissa vanhemmat, kuten Tobias ja Sara, anelevat Jumalalta lukuisia jälkeläisiä, ’joissa sinun nimesi olkoon ikuisesti kiitetty’, ja ottavat heidät vastaan taivaan lahjana ja kallisarvoisena luottamuksena; he pyrkivät juurruttamaan lapsiinsa varhaisesta iästä lähtien pyhän jumalanpelon ja todellisen kristillisen hurskauden; he tukevat lastensa hellää omistautumista Jeesukselle, Pyhälle Sakramentille ja Perisynnittömälle Neitsyelle; he opettavat kunnioitusta ja ihailua pyhiä paikkoja ja henkilöitä kohtaan. Tällaisessa kodissa lapset näkevät vanhemmissaan mallin oikeamielisestä, ahkerasta ja hurskaasta elämästä; he näkevät vanhempiensa rakastavan toisiaan pyhästi Herrassamme, näkevät heidän nauttivan usein pyhiä sakramentteja ja sen lisäksi, että noudattavat kirkon lakeja koskien pidättäytymisestä ja paastosta, noudattavan myös vapaaehtoisen kristillisen itsehillinnän henkeä. He näkevät kotona heidän rukoilevan, kokoavan ympärilleen koko perheen, jotta yhteinen rukous nousisi otollisemmin taivaaseen; he näkevät vanhempiensa olevan myötätuntoisiä toisten hätää kohtaan ja näkevät heidön jakavan köyhien kanssa sen paljon tai vähän mitä heillä on.
”Tällaisessa kodissa on tuskin mahdollista, että pyrkiessään jäljittelemään vanhempiensa esimerkkiä yksikään pojista ei kuuntelisi ja ottaisi vastaan jumalallisen Mestarin kutsua: ’Tulkaa minun seuraani, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.’ Autuaita ovat ne kristityt vanhemmat, jotka pystyvät pelkäämättä ottamaan vastaan poikiensa kutsumukset ja näkevät niissä merkittävän kunnianosoituksen perheelleen ja merkin Herramme erityisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Vielä autuaampia he ovat, jos he, kuten usein tapahtui suuremman uskon aikoina, tekevät tällaisista jumalallisista kutsumuksista hartaiden rukoustensa kohteen.”
Jumala siunatkoon teitä.
Menzingen, 8. kesäkuuta 2025, helluntaina
Don Davide Pagliarani, yleisesimies