"Fiducia supplicans"

Julkaistu: 29. syyskuuta 2025

Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan yleisesimiehen Don Davide Pagliaranin Courrier de Rome’n XVII Teologisessa kongressissa Pariisissa 13. tammikuuta 2024 pitämä luento

Synodaalinen Kirkko - kuuntelee maailmaa, mutta on kuuro Jumalan sanalle

Tehtäväkseni on tullut laatia synteesi ja selittää veljeskunnan kantaa synodaalisen Kirkon edistämiin erilaisiin realiteetteihin.

Yrittäkäämme aluksi luoda jonkinlaista järjestystä synodaalista kirkkoa koskeviin erilaisiin elementteihin, ja erityisesti äskettäin julkaistuun asiakirjaan Fiducia supplicans, joka on jo saanut aikaan kommenttien vyöryn. Tämä tapahtuma on asetettava todelliseen kontekstiinsa. Miten tähän on tultu? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Pyhän Pius X:n veljeskunnan roolia ei voida rajoittaa välittömiin ja vaistonvaraisiin reaktioihin. Meidän on ymmärrettävä mahdollisimman syvästi, mistä tässä tekstissä on kyse. Jos analyysimme ei ole syvällinen, on vaarana langeta samaan ansaan kuin ne, jotka ovat typistäneet Fiducia supplicans -ongelman paavi Franciscuksen henkilökohtaiseksi eksentrisyydeksi, paavin, jonka erikoisia mielipiteitä on vaikea selittää.

Joissain reaktioissa Fiducia supplicans’iin näiden "siunausten" ongelma on typistetty mahdollisuudeksi, johon liittyy ajatus, että tämän mahdollisuuden käyttäminen vain olisi sopimatonta tietyissä kulttuuriyhteyksissä, erityisesti Afrikassa. Totuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Kaikki erilaiset reaktiot ovat tietenkin erittäin tervetulleita. Ne ovat hyviä siinäkin mielessä, että ne osoittavat, että reagointikykyä on edelleen olemassa. Veljeskunnan on kuitenkin pureuduttava syvemmälle. Ottakaamme siis aluksi askel taaksepäin kaikesta mediakohusta.

I - Pontifikaatti, joka on sopusoinnussa nykymaailman odotusten kanssa

Tarkkaan ottaen Fiducia supplicans ei ole synodaalinen asiakirja, vaan Uskonopin kongregaation laatima ja paavin itsensä allekirjoittama asiakirja. Se on kuitenkin asiakirja, joka vastaa synodin valmisteluissa useaan otteeseen esiin nousseisiin kysymyksiin. Se on siis vastaus ajankohtaiseen synodaaliseen odotukseen.

Tämä ”synodaalinen kirkko”, jota tässä yritämme määritellä, on kirkko, joka kuuntelee kaikkia ihmisiä - ruohonjuuritasolta syrjäseuduilla asuviin – aivan kaikkia, poikkeuksetta. Se on kirkko, joka kuuntelee itse ”maailmaa”. Se on siis kirkko, jolla on uusi herkkyys ja halukkuus mennä ulos ja kohdata maailma.

Todellisuudessa nykyinen pontifikaatti vastaa yhä täydellisemmin nykymaailman odotuksiin ja vaatimuksiin, ja aivan erityisesti poliittisen maailman odotuksiin termin laajimmassa merkityksessä. Itse asiassa yhtäältä tämä pontifikaatti jakaa sen poliittisen vision, joka on yleinen kaikkialla nykymaailmassa; ja toisaalta se on myös sopeutunut niihin poliittisiin menetelmiin, jotka pyrkivät luomaan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen, ja jotka ovat, se myönnettäköön, jo suurelta osin voittaneet. Miksi Kirkon edustajien läsnäolo on siis niin tärkeää tässä maailman uudelleenjärjestelyssä?

Tämä toimintatapa ei ole käytössä ensimmäistä kertaa. Kun uusia periaatteita otetaan käyttöön tai kun uutta yhteiskuntaa rakennetaan ja uudelleenjärjestellään, uskonnollisen instituution tehtävänä on tehdä näistä uusista periaatteista "pyhiä". Tämä on selvästi havaittavissa; se vastaa ihmisten sydämiin juurtunutta tarvetta. Syvällä sisimmässään ihmisellä on aina uskonnollinen ulottuvuus. Hänen täytyy uskoa johonkin ja siksi hänen täytyy tehdä "pyhäksi" jopa jotakin, mikä ei pohjimmiltaan ole pyhää. Se on tarve, joka on usein tiedostamaton. Se on kuitenkin juurtunut ihmisluontoon. Miksi näin on? Koska ihminen on luotu Jumalaa varten, eikä edes vallankumous voi muuttaa ihmisluontoa.

Ennemmin tai myöhemmin pyhän on astuttava esiin antaakseen transsendenttinen ulottuvuus sille mihin uskomme, ja periaatteille, joita pidämme perustavanlaatuisina. Tämän voi nähdä varsin selvästi historiassa. Muinaiset sivilisaatiot pyhittivät kaiken, mikä oli niille tärkeää. Ne pyhittävät voiman, vahvuuden, tulen, maan, hedelmällisyyden jne.

Paljon lähempänä meidän aikaamme tapahtunut "Ranskan vallankumous", joka oli liberaali vallankumous, teki saman asian. Koska se oli pohjimmiltaan sekuläärinen, se pani toimeen täydellisen menneisyyden hylkäämisen ja kaiken vanhaan järjestelmään kuuluvan, kuten uskonnon jne, desakralisoinnin. Samaan aikaan se kuitenkin vaati ihmisjärjen nostamista "pyhän" tasolle.

Toinen esimerkki on ihmisoikeuksien julistus. Julistuksia tehdään joka päivä – varsinkin nykyään. Parhaassa tapauksessa jotkut julistukset muistetaan muutaman viikon ajan, mutta niitä ei todellakaan noudateta ikuisesti. Ihmisoikeuksien julistus sitä vastoin näyttää jättäneen pysyvän jäljen historiaan. Ja miksi? Koska ihmisoikeuksien julistus ei ole vain yksinkertainen julistus vaan se on täysimittainen uskontunnustus! Se on kirjoitettu uskontunnustuksen juhlallisuudella. Se vastaa uskonnolliseen tarpeeseen pyhittää nämä uudet periaatteet ja uudet dogmit, joille moderni yhteiskunta oli tarkoitus rakentaa. On myös monia muita esimerkkejä, joita voisimme käyttää.

Mitä paavi sitten tekee? Mitä Kirkko tekee? Valitettavasti he ovat menossa samaan suuntaan. He pyhittävät asioita, jotka ovat perustavanlaatuisia nykymaailman silmissä. Tässä on vain muutama esimerkki. Me kaikki tiedämme, että Pyhä Isä saarnaa ja opettaa ekologiaa. Tämä uusi "ekologinen" teologia menee pelkkien historian hetkeen liittyvien tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien tuolle puolen. Se on uusi moraali, jota saarnataan kaikille. Se on poikkileikkaava moraali, jota ehdotetaan jopa ateisteille. Miksi näin on? Koska meidän kaikkien on kunnioitettava tätä yhteistä kotia, jota kutsumme "luomakunnaksi", joka tuli Jumalan käsistä, mutta joka itsessään, riippumatta siitä, miten sen käsitämme ja miten sitä kutsumme, on kaikkien ihmisten yhteinen koti. Tämä edellyttää uskonnollista luonnetta, uskonnollista leimaa, jos niin haluatte, painettuna julistukseen, ja nykyisen poliittisen maailman kiireellistä vaatimusta – ja siksi Kirkko on puuttunut asiaan antaakseen sille uskonnollisen leimansa, joka, kuten edellä näimme, vastaa hyvin todelliseen inhimilliseen tarpeeseen

Toinen esimerkki on hierarkian purkamisen välttämättömyys. Heidän mielestään on tarpeen siirtyä pois hierarkkisesta yhteiskuntanäkemyksestä ja hierarkkisesta kirkkonäkemyksestä. He kannattavat nyt yhteiskuntaa, jossa valta ei ole enää hierarkkista. Valta jakautuu ja jakautuu uudelleen. Siksi on tarpeen jakaa valtaa, taistella klerikalismia vastaan ja edistää naisten emansipaatiota. Tämä agenda on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Nykyään Kirkko haluaa naisille oman paikkansa, jopa hallintonsa hierarkkisessa rakenteessa. Kaikella tällä pyritään vastustamaan perinteistä patriarkaattia, jota pidetään historian aikana tapahtuneiden vallan väärinkäytösten systeemisenä ja institutionalisoituneena syynä. Ymmärrettävästi näiden arvojen joukossa, joita kaikille tarjotaan ja jotka Kirkon toivotaan tekevän pyhäksi, on LGBT-agenda, koska se on yksi näistä "nykyarvoista". Siksi joudumme todistamaan synodaalisen sensitiivisyyden toteutumista, jonka on väistämättä vastattava nykyajan sensitiivisyyttä, mukaan lukien juuri mainitut "arvot".

Samaan aikaan myös toinen näkökohta ansaitsee huomiomme. Kirkko on havainnut, että se erilaisista historiallisista syistä johtuen on menettänyt uskottavuutensa ja siten vaikutusvaltansa maailmassa. Tässä tilanteessa se uskoo, että sen on saarnattava sitä mikä on "ajanmukaista" pysyäkseen uskottavana. Valitettavasti väistämätön lopputulos on tämä: kadotettuaan tehtävänsä yliluonnollisen ulottuvuuden, Kirkolle tulee "kompleksi", koska se on menettänyt arvovaltansa ja uskottavuutensa maailmassa. Siksi se etsii muita tapoja pysyäkseen uskottavana. Näin ollen halutessaan tulla maailman ymmärtämäksi, Kirkko alkaa puhua samaa kieltä maailman kanssa.

Tämä on kuitenkin suuri illuusio, sillä Kirkkoa ei ole tehty sitä varten. On selvää, ettei Kirkkoa ole koskaan tarkoitettu rajoittamaan itseään horisontaaliseen ulottuvuuteen.

Tässä kohtaa voimme jo tehdä ensimmäisen johtopäätöksen, joka auttaa meitä asettamaan Fiducia supplicans -dokumentin oikeaan kontekstiin. Miksi näin piti tapahtua? Paradoksaalista kyllä maallinen maailma tarvitsee edelleen Kirkkoa ja tätä uskonnollista "leimaa", jonka vain Kirkko voi antaa. Ja yhtä paradoksaalisesti uskottavuutensa menettänyt Kirkko tarvitsee edelleen maailmaa! Tämä kaksoistarve on luonut symbioosin, synergian tälle poliittiselle kentälle. Fiducia supplicans vastaa tämän hetken poliittiseen tarpeeseen.

II –Mitä tarkoittaa itsensä sovittaminen nykyaikaiseen poliittiseen sensitiivisyyten?

Sallikaa minun hetkeksi poiketa filosofiaan päästäkseni asian ytimeen. Tämä moderni poliittinen näkökulma perustuu moderniin ajatteluun. Se on modernin ajattelun heijastus ja kuva. Ja moderni ajattelu lähtee uudesta perustavanlaatuisesta kategoriasta, joka on tietoisuus – olipa se kollektiivinen tai yksilöllinen. Juuri oman tietoisuutensa pohjalta moderni ihminen rakentaa ensin uudelleen oman ajattelunsa ja sitten ympäröivän maailman. Tähän jopa Kirkon on mukauduttava.

Tietoisuuden asettaminen kaiken muun periaatteeksi ja lähtökohdaksi merkitsee kuitenkin todellisuudesta irrallaan olevan periaatteen käyttämistä lähtökohtana. Todellisuudesta irrallaan oleva periaate menettää aina ensisijaisuutensa älykkyyteen nähden. Tällöin ylitämme ajatuksen siitä, että on olemassa jokin objektiivinen järjestys, joka meidän on ymmärrettävä ja johon meidän on mukauduttava. Tässä uudessa järjestyksessä ihminen itse luo järjestyksen, hänen tietoisuutensa löytää tämän järjestyksen itsestään, ja sen jälkeen hän tämän ajatuksen pohjalta rakentaa ympärilleen maailman. Juuri tämä on modernia politiikkaa sanan laajimmassa merkityksessä

Toisin sanoen asioiden järjestyksessä ei ole enää lopullisuutta tai täydellisyyttä. Ihmisen tai yhteiskunnan onni ei enää löydy lopullisuudesta, jonka he ovat saaneet ja joka on niiden luonteen mukainen. Tämä ulkoinen asioiden järjestys ei enää vastaa sitä, mitä tietoisuus nyt määrittelee. Ihmisen tietoisuus itse on uuden järjestyksen uusi periaate maailmassa... eikä siten asioiden objektiivisen järjestyksen kunnioittamisessa ole enää lopullisuutta tai täydellisyyttä.

Näin ollen löydämme modernissa politiikassa neljä erottamatonta piirrettä, jotka löytyvät yhtä lailla paavi Franciscuksen kirkosta, synodaalisesta kirkosta.

Ensinnäkin moderni politiikka on ideologista. Se on ideologista siinä mielessä, että se korvaa todellisuuden tietoisuuden itselleen luomalla vapaalla representaatiolla. On selvää: Ideologia liittyy kaikkiin modernin politiikan ilmentymiin. Yhdenkään poliittisen puolueen takana ei ole ymmärrys objektiivisesta todellisuudesta – on vain subjektivistinen ideologia.

Modernin politiikan toinen piirre on sen itsemääräävyys. Tämä on väistämätön seuraus edellisestä. Se päättää itse, mitä politiikan ja mitä ihmisen tulee olla. Se rakentaa suunnitelmansa ja projektinsa aivan itse ottamatta lähtökohdakseen todellisuutta ja analysoimatta todellisuutta ensin.

Modernin politiikan kolmas piirre on sen totalitaarisuus. Vapauden kuvan takana - sen "vapautumisen", jota on mainostettu vuosisatoja erityisesti tuon liberaalin (Ranskan) vallankumouksen jälkeen - moderni politiikka on totalitaarista, koska todellisuuden on mukauduttava siihen vaikka väkisin. Yksilöllisessä tai kollektiivisessa tietoisuudessa syntynyt idea liimataan konkreettisen todellisuuden päälle, ja siten todellisuuden on pakko mukautua tähän. Tästä totalitarismi juontaa juurensa. Elämme totalitaarisessa maailmassa, jossa ideat liimataan todellisuuden päälle ja todellisuus pakotetaan muuttumaan suuntaan tai toiseen.

Neljäs piirre on sen sovinnaisuus. Nykyaikainen politiikka ei perustu asioiden luonnolliseen järjestykseen, vaan sovinnaiseen järjestykseen. Hyvää ja tavoiteltavaa ei enää ymmärretä ja hyväksytä todellisuuden tarkastelun perusteella vaan sen päättää ja valitsee nyt mielivaltaisesti tietoisuus.

Vaikka nämä neljä nykyaikaisen politiikan piirrettä eivät ole uusia, on mielenkiintoista nähdä, miten ne soveltuvat erityisesti synodaaliseen kirkkoon.

Kuitenkin ennen kuin tarkastelemme, miten ne soveltuvat synodaaliseen kirkkoon, meidän on ymmärrettävä, että Katolinen kirkko ei voi pysyä välinpitämättömänä tälle moderniteetille. On vain kaksi vaihtoehtoa. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole:

*joko Kirkko tuomitsee sen, että tietoisuus asetetaan ensisijalle todellisuuteen ja jumalalliseen ilmoitukseen nähden – ja kaiken siitä johtuvan nykyaikaisessa politiikassa;

*tai Kirkko astuu mukaan tähän uuteen järjestelmään

Tämä järjestelmä on kuitenkin kaikkialla. Tämä näkökulma, tämä näkemys asioista on läsnä joka puolella. Emme voi teeskennellä pysyvämme puolueettomina yrittämällä olla altistumatta sille liikaa, yrittämällä välttää sen liiallista tuomitsemista, yrittämällä neuvotella tai saada siitä jotain positiivista. Ehdottomasti ei! Mitä Katolinen kirkko teki Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen asti? Se yksinkertaisesti tuomitsi tälläisen järjestelmän. Nykyään Kirkko on kuitenkin astunut sisään tähän järjestelmään. Se on tehnyt siitä omansa ja siunaa sen. Meidän on erittäin tärkeää ymmärtää tämä.

Tämä synodaalinen kirkko on omalla tavallaan ideologinen. Se luo pastoraalisia tarpeita, jotka ovat olemassa vain niiden mielissä, jotka niitä luovat. Oppia ei enää vastaanoteta, se tuotetaan. Luuletteko esimerkiksi todella, että maailmassa on miljoonia LGBT-pareja, jotka pyytävät Katolisen kirkon siunausta? Ehdottomasti ei! Mutta edellä mainituista syistä Kirkon on tänä päivänä tärkeää tehdä tämä ele. Asiakirjoillla kuten Fiducia supplicans on poliittinen arvo maailmalle riippumatta todellisista siunauspyynnöistä, pastoraalisista vaatimuksista tai annettavien siunausten määrästä. Sillä ei ole väliä, onko olemassa ihmisiä, jotka vastustavat sitä tai vaikka kokonaiset piispainkokoukset vastustaisivat sitä. On tärkeää, että nämä tekstit on kirjoitettu ja julkaistu niiden poliittisen merkityksen vuoksi.

Synodaalisessa kirkossa on myös edellä mainittu itsemääräävä puoli. Tämä johtuu siitä, että Kirkko ei enää pidä itseään muuttumattomana rakenteena, Jumalan antamana, jolla on muuttumattomat tavoitteet ja muuttumaton tehtävä. Nykyään se on Kirkko, joka historiallisten olosuhteiden ja ennen kaikkea nykyhetken tarpeiden mukaan kykenee olemaan dynaaminen ja antamaan itselleen uuden päämäärän ja on aina kykenevä muuntumaan.

Synodaalinen kirkko on myös totalitaarinen. Kuinka niin? Koska Kirkko yhteiskunnallisena yhteisönä on pakotettu mukautumaan periaatteisiin, jotka eivät ole sille luontaisia. Asioiden todellisuutta vääristetään väkivaltaisesti, ja siitä johtuvat erilaiset reaktiot – jotkut täydellisiä jotkut epätäydellisiä. On kuultu usein sanottavan, että on olemassa ilmeinen ristiriita kaikille avoimen synodaalisen kirkon, jossa kaikki voivat puhua ja osallistua jne, ja samaan aikaan hyvin autoritäärisiä määräyksiä antavan (erityisesti paavi Franciscuksen taholta tai ainakin hänen pontifikaattinsa alusta lähtien) Kirkon välillä. Tämä ristiriita on siis nostettu esiin, joten kuinka ratkaista se? Vastaus on yksinkertainen: synodaalinen kirkko on totalitaarinen!

Teoreettisia käsitteitä ja ajatuksia, jotka eivät vastaa todellisuutta, liimataan totuuden päälle. Kun käyttää väkivaltaa pakottaakseen asiat haluamaansa suuntaan, on totalitaarinen. Kirkko käyttää auktoriteettiaan asioiden pakottamiseen, samaan aikaan, kun väittää kuuntelevansa kaikkia.

Lopuksi, synodaalinen kirkko on myös sovinnainen. Asiat, joita synodaalinen perusta teoriassa ehdottaa, ovat itseasiassa maallisen hallinnon valintoja. Päätökset esitetään näin: koko yhtenäinen Jumalan kansa on sensus fidei’nsä kautta ehdottanut tiettyä polkua tai tietä kuljettavaksi.

Kaikki edellä mainittu antaa meille avaimen näiden tapahtumien ymmärtämiseen. Meidän on nähtävä tämän (Franciskuksen) pontifikaatin tärkeimmissä päätöksissä halu mukautua mahdollisimman pitkälle nykymaailman ja poliittisen maailman suuriin periaatteisiin kaikessa mitä se voikaan merkitä.

III – Synodi, vallankumouksellinen väline

Tarkastellaan nyt synodia sellaisenaan tässä yhteydessä. Onko synodilla erityinen rooli?

En aio nyt viipyä teologisten ja opillisten näkökohtien käsittelyssä. Synodi on yksinkertaisesti kollegiaalisuuden ilmaus, halu hallita Kirkkoa yhdessä ruohonjuuritasolta ylöspäin

Tämän rinnalla synodilla on käytännöllinen tai voisimme sanoa myös "poliittinen" tehtävä. Mikä tämä tehtävä on? Synodin tehtävänä on levittää ideoita, joita se haluaa välittää eteenpäin, jotka se haluaa muuttaa laiksi liittämällä ne Jumalan kansan odotukseen, pyyntöön tai jopa tarpeeseen. Ymmärrettävästi Kirkko ei voi olla vastaamatta johonkin, mitä jokainen Kirkossa näyttää pyytävän, koska se liitetään uskon tunteeseen (sensus fidei). Kuitenkin väistämättä kaikessa, mitä Jumalan kansa pyytää, löydämme kaikuja siitä, mitä nykymaailma Kirkolta odottaa.

Jos tarkastelemme synodin työasiakirjaa Instrumentum laboris, joka julkaistiin hieman yli vuosi sitten, löydämme kaiken. Se on valtava, muodoton möykky, jossa on kaikkea ja kaiken vastakohtaa. Tällainen asiakirja käsissään viranomainen valitsee sen, mitä pitää itselleen parhaana: "Nyt on aika toimia tässä asiassa, aika on kypsä, tilanne on valmis, voimme edetä tässä asiassa...".

Mitkä ovat tällaisen toiminnan väistämättömät seuraukset? Sanomalla aina kaikkeen "kyllä" ja kuuntelemalla jokaisen odotuksia ilman, että päätöksenteon lähtökohdaksi asetetaan opilliset periaatteet ja todellisuus, päädymme tekemään asioita, jotka ovat irrallaan todellisuudesta.

Haluan korostaa tätä todellisuudesta irtautumista, koska tämä synodaalinen kirkko on kirkko, joka väittää kuuntelevansa kaikkia – jalat tukevasti Jumalan kansan tunteisiin juurtuneina. Todellisuudessa se on kuitenkin täysin utopistinen! Tämä Fiducia supplicans -dokumentin kaavailema "siunaus" ei ole vain virhe, se on utopia! Se on järjetön, ja sen takana on harhainen unelma uudesta maailmasta, jota täysin uudenlainen Kirkko seuraa. Se on eräänlainen millenarismi. Se on utopistinen, millenaristinen illuusio, täysin todellisuuden ulkopuolella

Konkreettinen todellisuus eli se todellinen todellisuus, joka Kirkko on kutsuttu tuntemaan ja jota se on kutsuttu saarnaamaan – on kuitenkin evankeliumien, katolisen dogmin, jumalallisen ilmoituksen, Herramme Jeesuksen Kristuksen, katolisen moraalin ja synnin vastaisen taistelun todellisuus. Näille uudistajille näyttää tästä kaikesta tulleen abstrakti todellisuus, jolla ei enää ole vaikutusta jokapäiväiseen elämään. Heidän näkökulmastaan tärkeintä on suhde Jumalan kansaan. Sitä pidetään ainoana konkreettisena todellisuutena kaikista sen utopioista huolimatta, ja vaikka se on radikaalisti ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä pidetään Kirkon oppina. He eivät kiellä Kirkon oppia suoraan – se yksinkertaisesti sivuutetaan abstraktina totuutena.

Kirkko on tänä päivänä juuttunut tähän järjestelmään. Se on kahlehdittu tähän järjestelmään, lumottu ja jumissa tässä järjestelmässä... Pakon sanelemana Kirkko kuuntelee ja pyrkii täyttämään kaikkien odotukset viittaamatta mihinkään lopullisuuteen tai perimmäiseen täydellisyyteen ilman transsendenssia tai saavutettavaa korkeinta hyvää. Kuka puhuu tänä päivänä iankaikkisesta elämästä?

Katsokaa Kirkon tilaa tänä päivänä! Se käy parhaillaan läpi maailmanlaajuista keskustelua näistä "siunauksista". Onneksi reaktioita on ollut, mutta näette, missä olemme... Samaan aikaan, kun piispainkokoukset ja koko maailma keskustelevat siitä siunataanko homoseksuaaleja vai ei, emme enää puhu evankeliumista; emme enää puhu Herrastamme; emme enää puhu pyhittävästä armosta; emmekä enää puhu rististä... Miksi? Koska kaikki tämä on liian abstraktia.

Kirkon hierarkia on tänä päivänä samanlaisessa tilanteessa kuin perheenisät vuoden 1968 jälkeen. Tarkoitan vuoden 1968 jälkeisiä pettyneitä isiä, jotka eivät enää tienneet, miksi he hankkivat lapsia. Vuoden 1968 kriisin ja sitä seuranneen asteittaisen rappeutumisen jälkeen perheenisä ei enää tiedä, miksi hän on isä. Hän ei enää tiedä, mihin hänen pitäisi kasvattaa lapsiaan eikä miksi hänen pitäisi kasvattaa heitä. Mitä nykyajan isä sitten tekee?

Ensinnäkin perheen on pysyttävä koossa. Jos lasten kasvatuksessa ei ole tavoitetta – joka oikeuttaa isän ja äidin roolin – on perhe vaarassa hajota. Vaikka isä onnistuisikin pitämään perheensä koossa, hänen roolinsa supistuu vastaamaan yksinkertaisiin aineellisiin ja konkreettisiin tarpeisiin. Lapsi on nälkäinen: hän tarvitsee ruokaa. Lapsi tarvitsee koulutusta: hänet lähetetään kouluun. Hän tarvitsee liikuntaa, hän tarvitsee lääkäriä, hän tarvitsee vaatteita... mutta emme tiedä MIKSI. Sen sijaan, että kaikelle osoitettaisiin tarkoitus, reagoidaan erilaisiin vaatimuksiin – hyviin tai huonoihin – mutta jotka pysyvät ehdollisina. Tämä on tuhoisaa.

Synodaalinen kirkko vastaa tätä vuoden 1968 jälkeisten perheiden heikentynyttä, vammautunutta isyyttä. Ja mitä lapset useimmiten pyytävät? Eivät tietenkään koulutusta ja opetusta – he pyytävät sitä mitä päähän on viimeisimmäksi pälkähtänyt!

IV – Fiducia supplicans: vanha tarina

Näiden pohdintojen pohjalta olemme voineet määrittäneet taustalla olevat syyt Fiducia supplicans -dokumentin antamalle mahdollisuudelle siunata naimattomia ja samaa sukupuolta olevia pareja. Tarkastellaan tätä äskettäistä tapahtumaa osana vanhempaa historiaa. Meidän on tärkeää ymmärtää tämä siksi, että kyse on itse asiassa Kirkon taipumisesta modernin yhteiskunnan paineisiin.

Mistä tämä paine tulee? Miksi tämä pakko on niin voimakas? Jos haluamme ymmärtää Kirkon päätöksen vakavuuden, meidän on ymmärrettävä Kirkon kohtaaman paineen laajuus.

Ensinnäkin meidän on pidettävä mielessä tämä periaate: Vallankumous määritelmänsä mukaan tuhoaa vakiintuneen järjestyksen. Puhun tässä vallankumouksesta isolla V-kirjaimella ja termin laajimmassa merkityksessä, joka kattaa kaikki mahdolliset vallankumoustyypit. Vallankumous tuhoaa aina kaiken vakiintuneen järjestyksen, ja saadaksen sen aikaan, sen on tuhottava kaikki eroavaisuudet, koska siellä, missä ei ole eroavaisuuksia, ei voi olla myöskään järjestystä.

Miksi esimerkiksi perheessä on järjestys? Järjestys on olemassa, koska on eroavaisuuksia. Isä ei ole äiti, ei isoisä, ei lapsi, ei poika eikä tytär. Isä on isä eikä kukaan muu. Samoin äiti on äiti eikä kukaan muu. Perheessä on luonnostaan vakiintunut järjestys, ja jokaisen jäsenen odotetaan täyttävän oman osansa, mikä mahdollistaa perheen tarkoituksen saavuttamisen.

Koska vallankumoukset tuhoavat kaiken järjestyksen, niiden täytyy tuhota kaikki eroavuudet, ei vain perheessä, vaan myös koko yhteiskunnassa. Miksi ne täytyy tuhota? Yritetään tarkastella näitä periaatteita teologisesta näkökulmasta. Miksi vallankumouksen täytyy tuhota kaikki eroavuudet?

Yksinkertaisesti siksi, että kaikki eroavaisuudet, tavalla tai toisella, johtuvat kaikkein perustavanlaatuisimmasta eroavuudesta tai johtavat siihen. Tämä eroavaisuus on ero inhimillisen ja jumalallisen – ihmisen ja Jumalan – välillä. Ensimmäinen vallankumous alkoi Luciferista, joka ei hyväksynyt eroa itsensä ja Jumalan välillä. Koko modernismin taistelusuunnitelma, joka sekoittaa yliluonnollisen luonnolliseen, on yksinkertaisesti ilmentymä tästä ensimmäisestä vallankumouksesta. Ihmisen tietoisuuden jumalallistaminen on toinen tapa poistaa tämä perustavanlaatuinen eroavuus. Tällä tavoin ihmisestä tulee hyvän ja pahan periaate. Hänestä tulee totuuden ja valheen periaate.

Tästä näkökulmasta kaikki perinteiset, terveeseen järkeen liittyvät eroavaisuudet on tukahdutettava, koska ne ovat jälkiä tästä jo mainitusta perustavanlaatuisesta eroavuudesta. Ne ovat kaiku ihmisen ja Jumalan välisestä ensimmäisestä ja lopullisesta eroavaisuudesta. Nämä erot ovat olennainen osa hylättävää järjestystä, ja niitä on tarkasteltava uudelleen hyvin perusteellisesti. Hyvin usein puututaan kieleen: tiettyjä ilmaisuja ja sanoja ei voida enää käyttää. Niitä demonisoidaan, varsinkin, jos ne heijastavat perinteisiä eroja.

Joitakin hyvin konkreettisia esimerkkejä ovat perinteiset eroavuudet opettajan ja oppilaan välillä; työnantajan ja työntekijän välillä; vanhempien ja lasten välillä; pappien ja maallikkojen välillä; myös eroja eri kansojen tai eri uskontojen välillä. Nämä erot poistetaan tai ainakin niitä arvioidaan uudelleen. Painotetaan sitä, mikä ihmisillä on yhteistä: maa, yhteinen kotimme, ihmisen arvokkuus, ihmisoikeudet ja niin edelleen.

Mutta konkreettisesti, mikä on se viimeinen eroavaisuus, joka täytyy tuhota? Mikä on se eroavuus, joka on syvimmin juurtunut ihmisen ja kaikkien eläinten fyysiseen luontoon? Mikä on se ero, joka tuli suoraan Jumalan kädestä luomispäivänä? Mikä se on? - Hän loi heidät mieheksi ja naiseksi. Jumala loi eläimet uros- ja naaraspuolisiksi. Mies ja nainen: tämä eroavuus on ensimmäinen ja ilmeisin, ja tähän eroavaisuuteen Jumala yhdisti hyvin erityisiä toimintoja ja hyvin erityisiä rooleja. (1. Moos. 1:27–28, Matt. 19:4, Mark. 10:6)

Jos tämä eroavuus poistetaan tai jos maailma ei enää ymmärrä tätä eroa, kuinka voidaan selittää isyyden kauneus? Isyys, joka on Jumalan auktoriteetin ilmentymää ja soveltamista täällä maan päällä. Tämä kaunis käsite on osa jumalallista ilmoitusta. Pyhä Paavalikin korostaa sitä. Kun isä näkee tehtävänsä Jumalan luomistehtävän jatkeena, siinä on jotakin todella jaloa! Nykyään tämä kaikki on kuitenkin käymässä käsittämättömäksi ja halutaan tuhota. Halutaan ihmiskunta, jossa kukaan ei enää ymmärrä, mikä on mies ja nainen, tai edes mikä on uros ja naaras. Tämä ero halutaan pyyhkiä pois ainakin ihmisten mielistä.

Todellisuudessa tämä prosessi on edennyt pitkälle ja hyvin erityisestä syystä. On välttämätöntä ymmärtää se kaikkine yksityiskohtineen. Kaiken takana on pirullinen tahto sanan syvimmässä teologisessa merkityksessä. Saatana itse hylkäsi tämän eroavuuden ensimmäisenä, ja hän haluaa kaikkien poikkeuksetta seuraavan samaa polkua: "Teistä tulee Jumalan kaltaisia". (Moos. 3:4-5)

Kaikkien näiden eroavaisuuksien, erityisesti tämän viimeisen, poistaminen johtaa ihmiskunnan itsetuhoon. Ihmiskunta, jossa ei enää ole isää, ei enää äitiä, koska emme enää tiedä, mitä isä, äiti, mies tai nainen on, on sivilisaatio, joka on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Se ei voi jatkua. Miksi? Koska Saatana on murhaaja. Alusta asti hän on yrittänyt pettää ihmistä tuhotakseen hänet, ja hän näyttää onnistuvan! Nykyään kaikkien on hyväksyttävä nämä uudet periaatteet ja eroavuuksien poistaminen, tietenkin pikku hiljaa ja suvaitsevaisuuden nimissä, koska todellinen peli on taitavasti piilotettava näkyvistä. Siitä huolimatta tosiasia on, että jokaisella on tänä päivänä velvollisuus hyväksyä tavalla tai toisella näiden eroavuuksien poistaminen ja siten myös järjestyksen hävittäminen.

Miksi inkarnaatio tapahtui? Miksi Katolinen kirkko perustettiin? Mikä on Kirkon rooli? Mikä on paavin rooli? - Juuri tätä erhettä vastaan taisteleminen! Kyse on näiden eroavaisuuksien esillä pitämisestä alkaen ensimmäisestä eroavuudesta Jumalan ja ihmisen välillä sekä kaikista siitä edelleen seuraavista. Niiden rooli on rakentaa uudelleen järjestys, jonka synti tuhosi ja jota vallankumoukset ova tuhonneet läpi historian. Se on Katolisen kirkon tehtävä. Tämä oli inkarnaation syy.

Mutta mitä katoliset kirkonmiehet tekevät tänä päivänä? He eivät ainoastaan kulje samaan suuntaan nykymaailman mukana vaan he myös antavat sille siunauksensa! Tästä voit varmasti ymmärtää Fiducia supplicansin vakavuuden. On tärkeää, että jokainen meistä pyrkii ymmärtämään tarkalleen, mitä on vaakalaudalla siinä, mitä tänään tapahtuu. Agenda on asetettu. Sillä ei oikeastaan ole väliä, annetaanko näitä siunauksia vai ei, ehkä ei ole oikea aika, ehkä myöhemmin, ehkä ei Afrikassa... Ei! Todellinen ongelma on paljon vakavampi: katoliset kirkonmiehet ovat siunanneet nämä periaatteet. Kuinka sen voi selittää?

V - Onko paavi Franciscus yksin vastuussa?

Valitettavasti tähän on pakko tulla. Kyllä, olemme järkyttyneitä, mutta emme kovinkaan yllättyneitä. Mutta miksi tähän piti tulla? Koska moraali on dogmin ja uskon hedelmää, eikä toisinpäin. Ihminen määrittelee käyttäytymissääntönsä sen perusteella, mitä hän uskoo Jumalasta, ihmisestä, sielusta, synnistä ja lunastuksesta. Sen perusteella, minkä uskon olevan totta, hän luo käyttäytymissääntönsä.

Otetaan esimerkiksi uskonnonvapaus, joka on silmiinpistävin ilmentymä nykyaikaisesta erheestä ja dogmien ja uskon rappiosta. Uskonnonvapautta on saarnattu yli kuusikymmentä vuotta kirkolliskokouksesta lähtien. Mitä siis voit odottaa? Jos meillä on mahdollisuus valita Jumalamme, valita oma käsityksemme Jumalasta tai jopa valita, ettemme tunne Jumalaa lainkaan, sitä suuremmalla syyllä voimme valita käyttäytymis- ja moraalisäännöiksemme mitä haluamme. Valitsemme, haluammeko muuttua ja olla erilaisia, jos emme ole tyytyväisiä siihen, mitä hyvä Jumala on meille antanut, tai siihen, miten hän on meidät luonut (omituinen käsitys luonnollisesta laista). Voimme siis valita, haluammeko muuttaa itseämme ja olla jotain aivan muuta. Miksipä ei? Koska voimme valita oman jumalamme, oman uskontomme – juuri tätä Kirkko opettaa tänä päivänä – sitä suuremmalla syyllä voimme valita mitä tahansa, voimme valita kenen kanssa elämme ja kenen kanssa perustamme perheen tai jotain ”perheen” kaltaista...

Toinen esimerkki olisi ekumenia. Mitä ekumenia sitten on? Se on uskontojen välistä flirttailua! Siksi ja väistämättä, jos olemme ekumenian hengen kyllästämiä, ennemmin tai myöhemmin seurauksena on löyhä moraali. Moraali on dogman hedelmä. Dogma tuhottiin kauan sitten. Niinpä oli tarpeen tehdä johtopäätöksiä. Ja paavi Franciscus vain tekee niin kuin on loogista. Mutta ongelma ei kuitenkaan ala hänestä.

Siksi veljeskunnan tehtävänä on palata syihin ja alkuperäisiin periaatteisiin.

VI – Aikamme merkki

Onko tässä viitekehyksessä elementtejä, jotka ovat spesifejä Kirkon tämän hetkiselle kriisille? Itse asiassa siinä on jotain uutta, ja meidän on tunnustettava se.

Haluaisin mainita yhden elementin: mielen sokeuden. Elämme aikaa, jolloin kirkonmiehet ovat sokeita. Kun heidän on ratkaistava tiettyjä kysymyksiä, he eivät enää edes vaivaudu kysymään itseltään, ovatko he jatkumossa Kirkon Tradition kanssa vai eivät... Kaikkea tätä pidetään vanhentuneena. Se on täydellistä sokeutta, joka on pahin rangaistuksista. Mielen sokeus on ehdottomasti rangaistus Jumalalta. Se on merkki siitä, että Jumala on vetäytynyt. Jumala on vetänyt valonsa pois. Tämä on Jumalan vastaus. Hän pysyy hiljaa.

Miksi Jumala on vaikenee? Koska 60 vuoteen he eivät halunneet kuunnella Häntä. Siksi Jumala vetäytyy, ja nyt Hän näyttää kaikille hyvän tahdon ihmisille, mitä tapahtuu, kun Hän ei enää ole läsnä. Hän näyttää vetäytymisensä seuraukset. Tämä on rangaistus ihmiselle, joka on juuttunut maailmaan ja joka jatkuvasti etsii maailman tarjoamia mukavuuksia, ja ennen kaikkea, joka yrittää mukautua itse maailmaan. Ennemmin tai myöhemmin hänestä tulee sokea. Maailma sokaisee hänet hienouksillaan. Maailma sokaisee mielen ja tuhoaa tahdon. Se on väistämätöntä: joko tuomitset kaiken, mikä maailmassa on väärin, tai annat itsesi joutua sen valtaan ja ennemmin tai myöhemmin sokeudut.

Tästä seuraa yliluonnollisen tajun ja oikean harkintakyvyn täydellinen menetys, ei vain yliluonnollisia todellisuuksia, kuten Pyhää Kolminaisuutta ja Lunastusta koskien, vaan myös luonnollisia todellisuuksia koskevan harkintakyvyn menetys. He eivät enää kykene ymmärtämään ihmisluontoon kirjoitettuja alkeellisimpia ja ilmeisimpiä eroavuuksia. He eivät enää kykene puolustamaan näitä eroavuuksia niiden merkityksen perusteella. Se on todellista mielen sokeutta.

Kuusikymmentä vuotta virheitä, kaaosta ja valheita. Kuusikymmentä vuotta antautumista maailmalle. Tähän on tultu, ja sitä he siunaavat.

VII – Ihmisen tietoisuuden ylivallasta Kristus Kuninkaan ylivaltaan

Onko siis ratkaisua?

Ehdottomasti kyllä! Ja ensimmäinen ratkaisu on uskoa Jumalan armoon

Tämä halu miellyttää maailmaa ja tämä pelko olla ristiriidassa maailman kanssa kumpuaa puhtaasti luonnollisesta ja puhtaasti poliittisesta näkemyksestä asioista. Siksi painotin niin paljon tätä sanaa. Se on näkemys, joka on puhtaasti inhimillinen, eikä armon kysymyksellä ole enää merkitystä. Armo on yksinkertaisesti suljettu pois kuvasta. He eivät enää usko siihen. Ja nykymaailma, jossa elämme, tulee välttämättä jatkamaan tähän suuntaan, koska ei ole olemassa yliluonnollista elementtiä, joka kykenisi muuttamaan sitä. Ei ole armoa. Ei ole lunastusta, joka kykenisi uudistamaan tätä maailmaa. Lunastus merkitsee tästä lähtien jotain muuta.

Meidän on kuitenkin uskottava armoon.

Ja toinen ratkaisu, joka kulkee käsi kädessä armon kanssa, ja joka on seurausta uskostamme Jumalan armoon, on ratkaisu, jota arkkipiispa Lefebvre vaati joka tilanteessa ja jokaisessa saarnassaan. Se on Hänen Armonsa (arkkipiispan) meille jättämän aarteen ydin. Se on hyvin yksinkertainen ratkaisu, edellyttäen, että ymmärrämme sen hyvin ja omistaudumme sille täysin.

Se on Kristus Kuningas! Meidän on palattava Kristus Kuninkaan luo.

Olemme nähneet, että kyseessä on pohjimmiltaan poliittinen ongelma, joka vaikuttaa sekä maailmaan että Kirkkoon.

Siksi meidän on palattava Kristus Kuninkaan luo.

Ennen kaikkea Hän on älyn Kuningas. Hän on mielten Kuningas. Hän on ainoa, joka kykenee valaisemaan yliluonnollisesti ja luonnollisesti. Olemme nähneet, että jos kadotamme yliluonnollisen valon, ennemmin tai myöhemmin kadotamme myös valon mitä ilmeisimmille luonnollisille asioille.

Hän on myös sydänten Kuningas, todellisen rakkauden Kuningas, todellisen laupeuden Kuningas. Juuri sitä tarvitaan. Kaikki puhuvat rakkaudesta. Kuitenkin, kun laupeuden käsite on kadotettu, kun lunastuksen käsite on kadotettu, kun Jumalan käsite on kadotettu, on helppo ymmärtää, kuinka sana "rakkaus" voi saada skandaalimaisia merkityksiä – jopa Katolisen kirkon sisällä – ja sitä, mikä ei ole rakkautta, aletaan silloin kutsua rakkaudeksi. Rakkaus on siunattua, mutta millaista rakkautta?

Kristus, Kuningas, ei ole abstrakti idea. Hän ei ole yksinkertainen unelma. Hän ei ole haavekuva. Hän on ainoa Kirkolle annettu keino kaiken ennalleen asettamiseksi

Mielten Kuningas, sydänten Kuningas, todellisen rakkauden Kuningas... ja kansojen Kuningas. Meidän on tarkasteltava kaikkien näiden Kirkon siunaamien väärien periaatteiden epäjohdonmukaisuutta ja pohdittava niiden seurauksia ja tuloksia: Maailma ei ole koskaan ollut näin katastrofaalisessa tilanteessa – maailma on sodassa... eikä kukaan Katolisessa kirkossa sano, että ratkaisu on Kristuksessa, Kuninkaassa!

Miksi? Koska he ovat menettäneet yliluonnollisen valon ja sen mukana myös luonnollisen valon.

Rauhanpyrkimys, joka on poliittinen ongelma sanan jaloimmassa merkityksessä, sisältää näkemyksen ihmisestä ja historiasta. Se sisältää agendan. Meidän tilanteessamme, Kirkon nykytilanteessa, voimme ymmärtää entistä paremmin Kristus Kuninkaan ylivallan. Voimme myös ymmärtää syvällisemmin, mihin tämän opin, tämän dogman, tämän periaatteen hylkääminen on johtanut. Se on johtanut kaiken järjestyksen tuhoutumiseen niin Kirkossa kuin maailmassakin.

Kristus Kuningas ei ole abstrakti idea. Hän ei ole pelkkä unelma. Hän ei ole haavekuva. Hän on ainoa Kirkolle annettu keino kaiken palauttamiseksi ennalleen, ja tämä keino on annettu vain Kirkolle. Tämä on varmasti paradoksi, josta on tullut käsittämätön Kirkossa tänä päivänä, sillä Kirkko ei halua olla vain maailmassa, vaan maailmasta. Kristus Kuningas on keino, jonka vain Kirkko voi ymmärtää ja tarjota ihmiskunnalle. Kristus Kuningas on sen aarre. Se on sen sosiaalisen opin ydin. Vain Kirkolle on uskottu Kristuksen kuninkuus. Vain Kirkko voi saarnata sitä ja saada sen kantamaan hedelmää, ja vain Kirkon kautta voi kuninkaiden Kuningas hallita ihmisiä: Hän, joka on Tie, Totuus ja Elämä.

Lähde: https://fsspx.news/en/news/fiducia-supplicans-synodal-church-listening-world-42155